Pelaako kokoomus lopulta kuitenkin nationalististen populistien pussiin?

Puhutaanpa hetki liberaalista länsimaisesta demokratiasta ja siitä, miten nationalistiset populistipuolueet uhkaavat juuri sitä – sen puolustamisesta olemme ymmärtääkseni kokoomuksessa yhtä mieltä. Huoleni on kuitenkin se, että ymmärrämmekö riittävästi sitä, mistä nuo puolueet polttovoimansa saavat. En usko, että hyökkääminen perussuomalaisten vaisua linjaa tai ratkaisukeskeisyyden puutetta vastaan avaa yhdenkään sitä äänestäneen silmiä. Sen sijaan uskon, että kun kokoomus nyt valmistelee ensimmäistä poliittista ohjelmaansa, sen ytimeen pitää ottaa vastaaminen niihin asioihin, jotka nationalistista populismia ruokkivat.

Roger Eatwell ja Matthew Goodwin, kaksi brittiläistä valtio-opin professoria, ovat kirjoittaneet erinomaisen kirjan, joka valottaa empaattisella tavalla sitä, miksi ihmiset antavat äänensä nationalistisille populistipuolueille. Teoksessaan National Populism – the revolt against liberal democracy he kuvaavat neljä tekijää, jotka ennustavat tutkimusten mukaan eniten nationalististen populistipuolueiden äänestämistä Euroopassa. He puhuvat neljästä D:stä: Distrust, Destruction, Deprivation ja Dealignment.

Distrust, epäluottamus poliittisia instituutioita kohtaan on kasvanut viime vuosina. Ihmisillä on kokemus tai tunne siitä, että politiikkaan liittyy suhmurointia ja omien etujen ajamista enemmän kuin yhteisten asioiden eteen työskentelyä. Puolueet, jotka näyttävät nousevan perinteisen poliittisen establishmentin ulkopuolelta, näyttävät luotettavammilta – ne eivät sentään ole jakaneet vain itselleen parempia etuja, kuten vanhat puolueet. Tai näin koetaan. Nationalistista populismia vastaan taisteleminen tarkoittaa sitä, että seistään yksiselitteisesti poliittisen päätöksentekojärjestelmän puolella, eikä pyritä omalla toiminnalla heittämään epäilyksen varjoja sen ylle. Kyyninen suhtautuminen vaikkapa aloittavan hallituksen erityisavustajien määrää kohtaan tai muiden puolueiden hallitusohjelmaneuvotteluorganisaatioiden myllyttäminen julkisuudessa (varsinkin tilanteessa, jossa varmaan mikään puolue ei ole tässä toista parempi) on juuri tällaisen epäluottamuksen kylvämistä ihan omin käsin.

Destruction, kokemus siitä, että oma kulttuuri on katoamassa tai tuhoutumassa, kun muuttuva toimintaympäristö tai maahanmuutto haastaa perinteisiä tapoja, on haaste, johon suhtautumisessa on haasteita niin arvoliberaaleilla kuin arvokonservatiiveilla. Esimerkiksi se, että vaaditaan lihansyönnin lopettamista tai käydään taistelua Suvivirren laulamisesta koulujen kevätjuhlissa, synnyttää kokemusta siitä, että mitään perinteistä tai sellaista, mikä on ollut tapana, ei saa enää tehdä. Paluu menneisyyteen tuntuu houkuttelevalta, koska silloin sentään ymmärrettiin, mitä missäkin tilanteessa tehdään. Tällaisessa tilanteessa edistysmieliseltä puolueelta tarvitaan taitavaa visiointia ja sen vision kommunikointia. Jos vastaus ei ole se, että kaikki voi jatkua kuten ennenkin (kuten se ei ole, koska tiedämme, että maailma ympärillämme muuttuu) puolueilta ja poliittisilta johtajilta vaaditaan empaattista, mutta inklusiivista otetta.

Deprivation, kokemus suhteellisesta puutteesta ja siitä, että oma tilanne on heikkenemiskierteessä, on ihan todellinen asia. Se syntyy esimerkiksi teknologisen murroksen viemistä perinteisistä työpaikoista ja siitä tunteesta, että muutoksen vauhdissa ei enää pysy. Suomessa elintason kasvu on jatkunut sukupolvesta toiseen, mutta pitkään jatkunut taantuma vaikutti siten, että nuorten kotitalouksien käytettävissä olevien tulojen kasvu heikentyi tuntuvasti. Huoli omasta ja lasten pärjäämisestä on todellinen, ja sitä keskustelua ei voiteta Gini-kerrointen esittelemisellä tai luovasta tuhosta intoilemalla. Luova tuho näyttää absoluuttiselta tuholta sille, jolla ei ole mitään nähtävissä olevaa suuntaa. Se, että keskimäärin meillä menee oikein mallikkaasti, ei lohduta, jos itse joutuu miettimään, millä lapset seuraavaksi ruokkisi.

Dealignment merkitsee oikeastaan sitä, että keskivertokulttuuria – mainstreamia – ei ole enää olemassa. Ei ole olemassa keskivertosuomalaista. Ei ole olemassa keskivertosuomalaisuutta. On olemassa erilaisia todellisuuksia yksittäisen kansan ja kansalaisuuden sisällä. Siksi en usko, että jotain syvää yhteistä kansallisuuskokemusta pystyy enää puhuttelemaan. ”Luotamme Suomeen” on hupsu viesti tässä kontekstissa. Minun Suomeni on kaupunkilainen Suomi, johon minäkin luotan. Tiedän, että joidenkin sukulaisteni Suomi on katoavien työpaikkojen Suomi, jossa yhteiskunnalla ei ole varaa pitää inhimillisellä tavalla vanhuksista huolta. Sellaisen varaan ei uskalla laskea luottamustaan.

Lopulta nähdäkseni kyse on tästä: Populismia vastaan taistelemiseen ei riitä se, että puhuu totta. Jos haluamme aidosti taistella nationalistia populistipuolueita vastaan, meidän on palattava takaisin toivon työkalupakin luokse. Demokratiaa on puolustettava ja järjestelmää kohtaan koettua luottamusta vaalittava. Yksinkertaisesti kyse on siitä, että on uskallettava olla muunkin kuin oman puolueen maksimaalisen kannatuksen puolella. Politiikan kovinta ydintä ei ole talouspolitiikka vaan se, onko meillä toivoa. Mikään ei ole niin pelottavaa kuin ihminen ja yhteiskunta, jolla sitä ei ole.

Sini Korpinen 

Kirjoittaja on kokoomuksen jäsen, joka työskentelee strategioiden ja viestinnän parissa.


Kirjoitus on osa Helsingin Edistyskokoomus ry:n Mihin menet kokoomus? -blogisarjaa, jossa kokoomuslaiset käsittelevät puolueen poliittista linjaa ja sen tulevaisuutta. Kiinnostuitko kirjoittamaan? Ota yhteyttä hallitukseemme.

Kuva: Kostiolavi (Pixabay)

Posted in Kannanotot ja tiedotteet.

One Comment

  1. Erinomainen kirjoitus. Yksi parhaista, mitä olen nähnyt Kokoomuksen piirissä. Suuri kiitos siitä. Tämä antaa uskoa siihen, että sivistys kantaa Kokoomusta myös jatkossa. Uskon, että en ole ainoa, joka toivoo tälle ajattelulle jatkoa ja konkreettisia politiikkalinjauksia.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *